Olkapää on kehon liikkuvin nivel, minkä vuoksi se kaipaa mahdollisimman hyvän tuen nivelsiteiden sekä lihasten ja jänteiden kautta. Pienikin häiriö näiden toiminnassa voi aiheuttaa olkapään kipuilua arkielämässä. Tilanne on monin verroin haastavampi kovaa suorituskykyä vaativissa urheilulajeissa, joissa olkapää joutuu kovalle kuormitukselle.

Urheilussa tavoitteena olisi pystyä urheilemaan ilman vammoja, mutta tämä on vain harvoin mahdollista. Varsinkin jos tavoitellaan huippu-urheilun absoluuttista kärkeä, joutuu keho kestämään jatkuvaa rasitusta, mikä itsessään jo altistaa kehoa erilaisille vammoille. Olkapäästä puhuttaessa tietyillä lajeilla on ominaisia piirteitä, jotka saattavat kasvattaa riskiä olkapäävammaan joko ulkoisen kontaktin kautta tai toistuvan rasituksen vuoksi.

Urheilijoiden olkapääongelmat ovat siis monenlaisia lajista rippumatta, mutta yhteistä niissä lienee kiire. Urheilijalla tai pelaajalla on yleisesti vastaanotolla yksi kysymys: ”milloin olen taas kunnossa?”. Kiireen tuntuun voi vaikuttaa monta asiaa, kuten palava halu päästä takaisin lajin pariin, tärkeimmät kilpailut lähestyvät tai ehkä harvemmin ajateltu taloudellinenkin puoli.

‍

Olkapään ongelmat on perinteisesti jaoteltu rasitusperäisiin kiputiloihin sekä akuutin vamman seurauksena syntyneisiin vammoihin. Itse jakaisin urheilussa olkapääongelmat kahteen ”lajikategoriaan”: yliolan ongelmiin sekä muihin olkapään ongelmiin. Yliolan lajeissa olkapään kuormitus ja vaatimukset poikkeavat muista lajeista, minkä vuoksi siihen liittyy paljon ominaisia tunnuspiirteitä. Esimerkiksi jääkiekonpelaajan suorituskyvyn tasoon olkapää liittyy vahvasti mutta vielä merkittävämpää roolia se esittää esimerkiksi baseball pelaajan suorituksessa. Molemmissa lajeissa olkapäätä tarvitaan – vaatimukset ovat vain erilaisia.

Vammautunut olkapää hoidetaan todennäköisesti joko konservatiivisesti tai operatiivisesti. Missä vaiheessa urheilijan olkapää on sitten kunnossa ja milloin hän voi palata lajin pariin? Ennen vanhaan on saatettu syödä hetki buranaa, levätty lääkärin määräämä aika ja palattu sitten lajin pariin. Tämä ei nykytietämyksellä ole paras reitti, sillä uusintavamman riski on suuri, mikäli olkapään suorituskyky jää heikoksi.

”Menin treenaamaan, koska olkapää ei ollut enää kipeä” on lause, jonka olen monen urheilijan suusta kuullut. Kivuttomuus ei valitettavasti tarkoita sitä, että olkapää olisi valmis kestämään urheilun vaatimat kuormat ja tämä saattaa näkyä olkapään kipeytymisenä nopeasti uudelleen. Fysioterapeutin näkökulmasta optimaalisinta olisi, jos meillä olisi dataa urheilijan suorituskyvystä (etenkin olkapään osalta) ennen vammaa. Tällöin pystyisimme todentamaan tietyillä voima-, liikkuvuus- tai suorituskyvyn testeillä olkapään tilannetta vamman jälkeen.

Lajin pariin kannattaa toki palata mahdollisimman nopeasti tekemään kevennettyä osaharjoitteita tai muita modifioituja harjoitteita. Harvoin on kuitenkaan turvallista palata täysipainoisesti lajin pariin vain klinikalla tehtyjen treenien, hoitojen ja testien jälkeen. Yhteistyö lienee näissä tapauksissa ensiarvoisen tärkeää fysioterapeutin, urheilijan ja valmentajan välillä. Riittävä kommunikointi mahdollistaa sen, että kuormitusta lisätään järkevästi ja pystyttäisiin välttämään mahdolliset uusintavammat.